Minun sairauteni -Emetofobia

En ole koskaan avautunut fobiastani kunnolla muille kuin Nikolle ja nyt päätin, että olen valmis kertomaan siitä myös muille.

Kirjaimellisesti fobiaa ei pidetä sairautena, mutta henkilökohtaisesti minulle se on sitä. Itse luen sen sairaudeksi ainakin siinä vaiheessa kun se oikeasti rajoittaa elämää ja vaatii hoitoa. Fobioita on monia erilaisia ja minä itse kärsin fobiasta nimeltä emetofobia. Ymmärrettävällä kielellä siis oksennusfobiasta -ja kyllä kaikilla fobioilla on omat hienot nimensä. Tämä fobia on viidenneksi yleisin kaikista.

Hieman faktaa emetofobiasta:

''Emetofobia tarkoittaa kohtuutonta ja järjenvastaista oksentamisen pelkoa. Emetofobia voi ilmetä monella eri tavalla: henkilö voi pelätä vain omaa oksentamistaan, muiden oksentamista, oksentamista muiden nähden ja siihen voi liittyä myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Pelko voi myös liittyä pelkästään tarttuvaan oksennustautiin. Toiset pelkäävät eniten pahoinvointia, toisille pelottavimpia ovat oksentamisen äänet, hajut tai itse oksennuksen näkeminen. Jotkut pelkäävät kaikkea siihen liittyvää ja pelko voi rajoittaa jokapäiväistä elämää paljonkin. Usein taustalla on pelko kontrollin menettämisestä, ikävät muistot lapsuuden vatsataudeista tai muu traumaattinen kokemus. Aina fobian syytä ei kuitenkaan tiedetä.''

Miten kaikki alkoi.
Olen sairastanut emetofobiaa kuusi vuotiaasta asti. En ole aivan varma mistä se on lähtösin, sillä niistä vähäisistäkin kerroista kun olen mahataudissa ollut ei ole mitään kovin traumaattisia muistoja. Pienenä (Lue: alakouluikäisenä) muistan, että aina kun iski pahaolo, niin hakeuduin heti ihmisten seuraan. En halunnut olla yksin. Viikonloputkin usein vietin jossain yökylässä, sillä uskoin, että jossain muualla kuin kotona ei tule huonoa oloa. Tai sitten nukuin vanhempien välissä/samassa huoneessa välttääkseni pahan olon. Rakas isäni myös keksi keinon helpottaa mahakipua: Kylmä pyyhe vatsalle ja tadaa pian kipu oli poissa! Tätä kikkaa käytän edelleen.
Kamalimpia muistoja ovat äidin migreenikohtaukset ja tämän pöntön halailu. Viimeisimmällä kerralla vielä kotona asuessani juoksin ulos pakkaseen seisomaan paljain jaloin odottamaan, että äiti lopettaisi oksentamisen. Nyt kun kirjoitin tuon ylös ja ajattelen asiaa, oli ihan pakko hörähtää ääneen. Hah, mikä idiootti minä. Mutta silloin oikeasti pelkäsin. Pelkäsin kuollakseni.
 Pienenä myös huvipuistoreissut olivat täyttä rahan tuhlaamista, sillä enhän mä nyt mihkään laitteisiin voinut pelkoni kanssa mennä. Nykyään esim. vuoristoradat on ihan jees, mutta vieläkin kaikenmoiset kieputin laitteet on ehdoton EI. 

Pisimmillään olin melkein 9 vuotta vuotta oksentamatta, kunnes viime talvena that's happened.

Miten se näkyi arjessa.
Kun ikää tuli lisää fobia paheni ja muutti muotoaan. Muoto muuttui ihan päinvastaiseksi mitä se oli ennen. Nyt pahinta on se, että joku näkisi mun oksentavan tai se, että paha olo iskee jossain missä on muita ihmisiä. 

Yläaste aikoina koulusta lintsasin heti jos tuli vähänkin huono olo ja niitä poissaoloja olikin sitten monta tuntia viikossa, joskus olin kokonaisia päiviäkin poissa pelon vuoksi. Muistan ne ikuiset saarnat asiasta ja aina multa löytyi jotain ihmeen selityksiä poissaoloille. Noh sitten raskaus astui kuvioihin. Lievä raskauspahoinvointi ja hyvästi koulu, ainakin melkein. Koulu kärsi ja pahasti, mutta onneksi opettajat ymmärsivät ja pääsin kuin pääsinkin yläasteen läpi.

Jaden synnyttyä kaikki paheni. Ahdistus ja pelko. Oli jokapäiväisiä muutaman tunnin kestäviä pahoinvointi kohtauksia ja niistähän seurasi jäätävä paniikki ja ahdistus. Pelkkä ajatuskin pidemmistä automatkoista tai pelkästä kaupassa käynnistä aiheuttivat huonon olon ja tuskanhien. Ravintoloissa tai muutenvain ihmisten seurassa syöminen oli jo miltein mahdotonta. Monesti sain syömisestäni tai pikemminkin syömättömyydestäni kuullakkin. Usein itkin Nikolle sitä, että miksi en vain voi olla normaali niinkuin muutkin. Miksi en voisi elää vain normaalia elämää pelkäämättä näin helvetin typerää asiaa. Miksi juuri minä tai miksi juuri tämä fobia? Niin normaali ja luonnollinen juttu kuin oksentaminen. Ei siihen kuole. -mun pää ei vaan ymmärrä sitä. Eikä kukaan muu pysty ymmärtämään tätä, ellei oikeasti sitä itse koe.
 Laihialle muutettuamme Jaden ollessa 7kk asiat meni vain entistäkin huonompaan suuntaan. Kohtauksia oli useammin ja lopulta rupesin eristäytymään. En halunnut mennä mihinkään, enkä halunnut meille ketään. En pystynyt käymään edes kaupassa. Sosiaalisten tilanteiden pelko on helvetinmoinen piru jos sen antaa ottaa itsestään vallan.

Helpotusta fobiaan.
Kesäkuun alussa 2014 tajusin vihdoin hakea apua. Läksin lääkäriin kädet täristen ja tunsin jälleen ahdistuksen ja huonon olon valtaavan koko kropan jännityksen vuoksi. Vastassa oli lääkäri joka kuunteli tarkasti kun ääni väristen ja itku kurkussa yritin selittää ongelmaani. Lopulta tämä vain totesi, että ''Ai mikä? Enpäs ole koskaan kuullutkkaan.'' No sepä hienoa. Lopulta sain kuitenkin virallisen diagnoosin emetofobian lisäksi: lievä depressio ja epämääräinen ahdistuneisuushäiriö. Sain myös lääkkeet ahdistukseen. Niitä popsin vajaa puolivuotta kunnes totesin, että paskat! Tämä likka pärjää ilman!
Pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa ja pystyin tekemään jälleen normaaleita asioita, kuten käymään pikaisesti kaupassa ja ystävillä kylässä. Kaiken tämän kruunaa se, että nyt mä osaan syödä ihmisten kanssa! Voin vihdoin käydä ravintoloissa, sekä syödä anopin tekemiä herkkuruokia! Pullatkin katoaa huisin nopeaa kahvipöydästä tämän 150 senttisen kääpiön suihin. Kaikesta tästä paremmasta huolimatta pelko on kuitenkin edelleen läsnä ja tulee sitä varmasti aina olemaankin.

Nykyään fobia ei vaikuta juuri ollenkaan mun normaaliin arkeen. Pitkät automatkat ovat edelleen ahdistavia, sekä ihmisiä täynnä olevat paikat ja pitkät kassajonot, mutta niistä on selvitty ja aion selvitä jatkossakin! Alitajuntaisen huonon olon iskiessä tulee kyllä edelleen ahdistus ja lievä paniikki, mutta saan onneksia suhteellisen nopeasti psyykattua itseni siitä. Olen muuten tainnut joskus täällä mainita mun limsa addiktiostakin? Fobian piikkiin sekin. Limsan juominen tuntui tuovan helpotusta pahaan oloon tai ainakin sai mun alitajunnan uskomaan niin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Jännitys on mulla se ahdistuksen ja ''huonon olon'' pahin laukaisija. Kaikki ihmisten edessä esiintymiset, ei kiitos. Kauhulla odottelen myös meidän perheen ensimmäistä vatsatautia, mutta onneksi se ei ole tämän päivän murhe, eikä toivottavasti huomisenkaan.

  Eletään päivä kerrallaan.

Toivon, että tämän julkaisun jälkeen mun läheiset ymmärtäisivät mua edes hieman paremmin. Se, että joskus saatan liueta pois paikalta nopeammin kuin mikäkin gaselli johtuu vaan näistä ihanista ahdistuskohtauksista ja silloin tarvitsen vain hetken omaa rauhaa kootakseni taas itseni kasaan.